Peruskoulu on pulkassa ja nyt oon "hukassa". Tiedän, että pitää jatkaa, mutta suunta on hukassa. Kaikki on outoa ja uusi jännää.. Tässä samalla kun kirjoitan tätä kuuntelen Suvivirttä. Yritän saada jonkun näköistä loma fiilistä, mutta se tuntuu jotenkin todella kaukaiselta! Onhan minulta alkanut oikeastaan jo huhtikuussa loma, mutta täällä Italiassa käyn vielä ensiviikonkin koulussa. Nyt minulla on hyvä olo, mutta samalla mietin minun numeroita, kuinka ne laski. Harmittaa, koska otin niin hyvin niskastani kiinni ja sain nostettua numeroni ennenkuin lähdin tänne, mutta kun silmä välttää niin johan numerot laskee. Mietin vain, että olisinko pystynyt pitämään ne numerot, jos olisin ollut vielä viimeisen jakson koulussa, enkä olisi lähtenyt tänne. Koska kaikki minun viimeisen jakson numerot olivat laskeneet! Olen todella pettynyt itseeni, vaikka ei pitäisi. Olen suorittanut peruskoulun hyvillä numeroilla, mutta silti minua harmittaa! Mietin todella paljon, että hyödyinkö tästä Italian vaihdosta niin paljon, että ei pitäisi edes miettiä minun todistustani. Vai olisiko ollut parempi, että olisin jäänyt Suomeen, jotta olisin pystynyt pitämään viimeisen jakson numerot? Hain Jyväskylän normaalikoulun lukioon, mutta luulen että se jäi vain haaveiksi, koska sinne on aika korkea keskiarvo raja. Odotan silti jännityksellä ja stressaan tällä hetkellä todella paljon, koska en olen kuin ilman päällä. Tällä hetkellä ei ole mitään mistä pitää kiinni. Mutta nyt on kesäloma, joten koulu jutut saa jonkun ajaksi jäädä! Tykkään nähdä maailmaa ja uutta elämää, joten tämä kuulostaa jännittävältä, mutta samalla haluaisin vain jatkaa peruskoulua samassa luokassa, ilman murheita ja huolia. En voi vain kuvitella, kuinka nopeasti ihmiset kasvaa! Olin vasta juuri ykkösluokalla ja katsoin, kuinka 6.-luokkalaiset käyttivät talvella "pillifarkkuja", eikä heillä edes ollut niiden alla sukkahousuja/pitkiksiä. Nyt olen itse menossa lukioon. Olen kasvamassa aikuiseksi. On myös outoa katsoa, kuinka muut ovat kasvaneet! Kun palaan Suomeen niin monella minun kaverillani on jo ajokortti. Samalla on siistiä, koska onhan minulla aina kuski, jotta pääsen käymään missä haluan. Samalla se on myös todella kauhestuttavaa.. En halua kasvaa, enkä halua, että muut kasvavat ja elämä muuttuu! Tässä on vähän takaisinheittoa 2k12. Ei ollut vielä minkäänlaista stressii, eikä tarvinnut miettiä, missä on huomenna. Silloin oli vielä isin ja äitin rakas pikkutyttö. Silloin oli myös todella jännää olla ulkona illalla kavereitten kanssa. Silloin suurin pelko oli, että äiti tietäisi, että olet ilman pipoa ulkona. Oli muka niiiin iso! :D Ensimmäisessä postauksessani sanoin, että "Tie vie ja minä kuljen sen mukana."
Nyt on taas sen hetki.. Mutta tekin, joiden elämä on muuttumassa, niin muistakaahan kaikki välillä pysähtyä kuuntelemaan itseänne! Ehditte sitten, kyllä vielä jatkaa sitä tietä. Ja jos tulee risteys, niin valitkaa se oikea tie. Ja jos se ei ollutkaan oikea reitti niin palatkaa ajassa taakseppäin ja valitkaa seuraavaksi oikea reitti! :) Ootte rakkaita ja tosi hauskaa kesää kaikille! Jos siellä ei paista aurinko, niin lähtekää ulkomaille tai menkää saunaan, tehkää lampusta aurinko ja syökää mansikoita ja juokaa pirtelöö! <3 Ciao!
0 Comments
Leave a Reply. |
Olen 16-vuotias tyttö Etelä-Pohjanmaalta. Blogissani kerron Italian vaihdostani, uudesta ja jännästä tulevaisuudesta ja arjen kömmähdyksistä. Archives
September 2017
Categories |